TikTokissa vanhempi mies kertoo yksityiskohtaisesti itse tehdystä hiirenloukusta, jota käytettiin aikoinaan suomalaisissa puutarhoissa. Se oli valmistettu langasta ja se laukaistiin kymmenen sentin kolikolla.
Sisällysluettelo
Perinteinen maaseudun tieto yllättää meitä edelleen 2000-luvullakin. Tämän vahvistaa sosiaalisessa mediassa levinnyt valokuva, jossa nuori mies pyytää vanhusta näyttämään, kuinka itse tehtyä hiirenloukkua käytettiin puutarhojen suojaamiseen hiiriltä. Tämä selitys osoittaa paitsi kansan kekseliäisyyttä myös näiden käytäntöjen suullisen välittämisen tärkeyden.
TikTokissa julkaistussa kuvassa mies pitää käsissään primitiivistä metallilankavälinettä ja esittelee sen toimintaa vaihe vaiheelta. Nuoren miehen uteliaisuus ja vanhan miehen kärsivällisyys antavat meille mahdollisuuden palauttaa mieleen osan maaseudun viisaudesta, jota on siirretty vanhemmilta lapsille vuosikymmenien ajan.
Kolikko jousena
Avain huijaukseen oli kymmenen sentin kolikon käyttö, joka tunnetaan yleisesti nimellä ”rasvainen narttu”. Tätä lempinimeä on käytetty 1800-luvun lopulta lähtien viittaamaan vuonna 1870 lyötyyn kolikkoon, ja monissa kaupungeissa siitä tuli kotihuijareiden kätevä työkalu.
Mekanismi oli yksinkertainen: maanviljelijä asetti kolikon hiiren pesän sisäänkäynnin päälle ja piti sitä paikallaan kahdella koukulla varustetulla langalla. Kun jyrsijä palasi sulkemaan sisäänkäynnin, se siirsi kolikkoa, ja tämä liike aktivoi jousen, joka lukitsi jyrsijän välittömästi sisään. Käytännöllinen ja taloudellinen strategia, joka oli tulosta huolellisesta eläimen käyttäytymisen havainnoinnista.
Vanha mies selittää rauhallisella äänellä, kuinka hän jätti laitteen valmiiksi, jotta hiiri jäisi kiinni heti, kun se palaisi koloonsa. Hänen eleensä osoittavat niiden taitoa, jotka rajallisista resursseista huolimatta ratkaisivat jokapäiväisiä ongelmia hämmästyttävällä kekseliäisyydellä.
Katoava kulttuuriperintö
Tällaiset ansat olivat yleisiä suomalaisissa puutarhoissa suurimman osan 1900-lukua, jolloin pula pakotti ihmiset hyödyntämään kaikki käytettävissä olevat resurssit mahdollisimman tehokkaasti. Nykyään ne ovat käytännöllisen arvonsa lisäksi esimerkki aineettomasta kulttuuriperinnöstä, joka heijastaa maaseudun ankaraa elämää ja yhteisöjen kykyä vastustaa sitä mielikuvituksella. Tämä perintö on kuitenkin yhä enemmän uhattuna: kylien autioituminen, perheviljelmien hylkääminen ja yhteyden katkeaminen maaseutuun ovat johtaneet siihen, että suuri osa tästä tiedosta on katoamassa.
Tällaisten valokuvien digitaalinen levittäminen mahdollistaa näiden lyhyiden maaseudun oppituntien välittymisen uusille sukupolville ja muistuttaa meitä siitä, että perinteitä ja innovaatioita voi löytää yllättävimmistäkin paikoista. Mutta ei pidä unohtaa, että jos suora yhteys tämän viisauden säilyttäjiin katoaa, katoavat myös eleet, ilmaisut ja tavat, jotka antavat näille käytännöille merkityksen. Suullinen perimätieto, joka on vuosisatojen ajan varmistanut tämän tiedon jatkuvuuden, on hädin tuskin selviytymässä maailmassa, jossa maaseudun vanhat elämäntavat ovat nopeasti katoamassa.
Nämä pienet eleet heijastavat myös monien kansojen omaleimaisuutta, joiden kulttuuri ei ole muodostunut kirjoista, vaan maasta, puutarhasta ja vanhimpien sanoista. Siksi näiden käytäntöjen katoaminen merkitsee paljon enemmän kuin vain ovelan tempun menettämistä: se merkitsee sellaisen tavan katoamista, jolla on vuorovaikutettu ympäristön kanssa ja joka on määrittänyt maaseutuelämää sukupolvien ajan. Jokainen ansa, jokainen improvisoitu väline ja jokainen sukupolvelta toiselle välitetty tieto on osa kollektiivista muistia, joka katoaa yhtä nopeasti kuin pellotkin.
