Kaikki menneisyyden ajat eivät ole olleet parempia, mutta ne voivat auttaa meitä ymmärtämään, keitä olemme tänään.
Joskus se tapahtuu jopa huomaamatta: rennon keskustelun keskellä joku alkaa taas puhua siitä ajasta, siitä rakkaudesta, siitä, ”mitä olisi tapahtunut, jos…” . Ja vaikka muistot menneisyydestä ovat pieninä annoksina täysin normaaleja, kun siitä tulee jatkuva tapa, herää luonnollinen kysymys: mitä piilee tämän emotionaalisen katseen takana taustapeiliin? Psykologian mukaan toistuvat keskustelut menneisyydestä eivät aina tarkoita, että ihminen on ”jumissa”, mutta ne voivat olla merkki ratkaisemattomista emotionaalisista prosesseista, täyttymättömistä toiveista tai jopa tavasta puolustautua nykyhetkeä vastaan.
Yksi yleisimmistä syistä, miksi ihmiset palaavat jatkuvasti muistoihinsa, on nostalgia. Tämä tunne voi liittyä hellyyteen, melankoliaan tai jopa iloon. Psykologisesta näkökulmasta muistot menneisyyden onnellisista hetkistä voivat toimia säätelevänä tekijänä: ne lohduttavat, vakauttavat ja vahvistavat persoonallista identiteettiä. Tuoreiden tutkimusten mukaan nostalgia aktivoi aivojen palkitsemiseen liittyvät alueet, mikä selittää, miksi menneisyydestä puhuminen voi saada meidät tuntemaan olomme paremmaksi epävarmoina tai motivoimattomina aikoina. Kaikki muistot eivät kuitenkaan ole positiivisia. Jotkut ihmiset palaavat jatkuvasti menneisyyteen, koska juuri silloin he tunsivat olevansa elävimpiä, arvokkaimpia ja varmimpia. Paluu menneisyyteen – vaikkakin vain mielikuvissa – voi antaa heille hallinnan tai kuuluvuuden tunteen, jota he eivät löydä nykyhetkestä. Ongelma syntyy, kun tämä taaksepäin katsominen muuttuu eräänlaiseksi emotionaaliseksi pakenemiseksi: menneisyyden idealisointi, jatkuva vertailu nykyhetkeen tai tunne olevansa lukittu tarinoihin, joita ei enää ole olemassa, voivat rajoittaa henkilökohtaista kasvua ja vaikuttaa nykyisiin suhteisiin. Kliinisen psykologian näkökulmasta tämä liittyy mekanismeihin, kuten ”affektiiviseen ankkurointiin” (taipumus vastustaa eroa jostakin, mikä oli meille joskus miellyttävää, vaikka sitä ei enää ole) tai vaikeuksiin käsitellä ratkaisematonta surua.
Muistojen muisteleminen ja oman tarinan kertominen, erityisesti ääneen, täyttävät tärkeän terapeuttisen tehtävän. Narratiivisen psykoterapian asiantuntijoiden mukaan kertomalla muistojamme järjestämme ne, annamme niille merkityksen ja tavallaan kirjoitamme uudelleen käsityksemme itsestämme. Siksi henkilö, joka usein mainitsee menneisyytensä, ei aina ole umpikujassa: hän voi olla ymmärtämisprosessissa, uudistamassa itseään tai jopa yrittämässä integroida menneitä kokemuksiaan parantaakseen nykyhetkeään. On kuitenkin tiettyjä merkkejä, jotka voivat viitata psykologisen tuen tarpeeseen. Esimerkiksi, jos menneisyydestä puhuminen aiheuttaa surua, syyllisyyttä tai vihaa; jos aiempia vaiheita ihannoidaan selvästi ilman avoimuutta nykyhetkelle; kun vältämme katsomasta tulevaisuuteen tai tunnemme apatiaa sitä kohtaan, mikä meitä odottaa; tai jos muistot muuttuvat tekosyynä olla etenemättä tai tekemättä tärkeitä päätöksiä. Näissä tapauksissa asiantuntijan konsultointi voi olla avain siihen, että menneisyys muuttuu kokemukseksi eikä tunnekuormaksi.
Puhuminen menneisyydestä ei ole heikkouden merkki tai jotain, mitä tulisi välttää hinnalla millä hyvänsä. Usein se on tapa palata siihen, keitä olimme, jotta voimme paremmin ymmärtää, keitä olemme tänään . Tehtävänä on löytää tasapaino: kunnioittaa kokemuksiaan ilman, että jää kiinni niihin. Menneisyys voi olla viisauden lähde… jos emme unohda, että elämä on myös tulevaisuus.
